Töihin paluu on siintänyt tulevaisuudessa kaukaisena peikkona. Nyt se on tultasyöksevä hirviö, joka läähättää ihan vieressä. Maanantaina alkaa arki. Ei enää hymyilevää auringonpaistetta sängyssä vaan väkisin herätetty uninen reppana. Ihan kamalaa ajatella, että poika on vieraan ihmisen kanssa suuremman osan valveillaoloajastaan kuin minun kanssani. Tiedän, yhden lapsen äidin ylisentimentaalista höpinää, mutta minun löpinääni silti. Tulee ikävä tätä elämää.