Se on kumma, miten kymmenenviikkoinen vauva voi tietää, milloin äidille täytyy antaa vähän rauhaa.  Sekin on kumma, miten paljon enemmän unesta saa irti kuuden kuin kolmen tunnin pätkissä.

Perjantaina olin valmis sylttytehtaalle, nukkumaan mennessäni muistan sanoneeni inssille, että huutakoon vauva itsensä vaikka hengiltä, nyt mä nukun. Ja tietty sitten tunnontuskissani valvoin puoli yötä, että miten mä nyt silleen ja olenpa huono äiti ja eihän se pieni vauva reppana tahallaan ilkeä oo jne jne.

Nyt maailma näyttää taas aurinkoisen puolensa. Herra oli kuin itse arkkienkeli eilisen päivän ja viime yönä taisi nukkua ennätysunet. Pojan nauru on parasta mahdollista katsottavaa ja sitä on riittänyt. Vaunulenkillä oli ihanan idyllistä, kun oli lunta ja kynttilälyhtyjä pihoissa ja mies mukana, ettei tarvinnut raahata hyperaktiivista koiraa toisella kädellä ja pitää vaunuja ikuisessa liikkeessä toisella koiran vetäessä koko yhdistelmää läheiseen metsään vilkkaasti liikennöidyn tien yli.

Yksi ongelma ilmeni kuitenkin: kävin aamulla vaa'alla ja kolme kiloa on tullut takapakkia kahdessa viikossa. Perhana. Perhanan perhana. Väsyksissäni olen elänyt viime viikon lähinnä sipseillä, suklaalla ja valkoisella leivällä ja tähän on tultu. Nyt maksan kyllä kuukauden kalorilaskuriin, muuten olen kohta samoissa lukemissa kuin viimeisilläni raskaana. Ja vaunulenkkejä paarustan kuin mummo lumessa.

Kunhan saisi uuden mp3-soittimen ja siihen jotain kunnon musiikkia. Mutta kun nämä nykyajan nuoret ei enää osaa tehdä hyvää musiikkia. Kaikki kuullostaa samalta mössöltä. Minulla on soinut soittimessa sama valikoima jo varmaan kolme vuotta, kun mikään uusi ei juuri iske. Kyllä se ennen vanhaan oli toista, kiviä ja puuta syötiin ja laatumusiikkia kuunneltiin.