Nyt on ensimmäinen päivä yli viikkoon, kun minulla on yli tunti aikaa tehdä ihan mitä itse haluan. Yhtäkkiä en keksi mitään, mitä haluaisin tehdä. Teeveen katselu ei houkuta, ei liioin pihatyöt. Nukkuminen jäi pahasti tavoitteesta, kun uni ei riittänyt.

Vetelehtiminen on välillä ihan kivaa, varsinkin kun juuri nyt ei ole ihan kauheasti "pitäis tehdä" -juttuja. No, siivousta ja pyykkäystä tietysti, mutta minkään yhdistyksen/ihmisryhmän/yrityksen/rahoituslaitoksen tulevaisuus ei ole siitä kiinni. Vastuu on ärsyttävä asia. Toisaalta sitä on mielissään ja imarreltu ja vaikka mitä, kun pyydetään johonkin suurempaan luottamustehtävään. Toisaalta sitä tietää jo valmiiksi, miten paljon kaikkien pikkuasioidenkin järjestyksessä pitäminen ahdistaa, kuluttaa ja vie aikaa. Epäjärjestykselliselle ihmiselle tämä kaikki on silkkaa piinaa, huolta ja murhetta. Keväällä tahtoisi jo päästää irti, ottaa omaa aikaa ja rentoutua, mutta ei se käy ihan niin.

Silti, jos en olisi näissä jutuissa mukana, monet mahtavat ihmiset ikään ja sukupuoleen katsomatta olisivat jääneet tapaamatta, monet jutut kuulematta ja moni paikka käymättä. Eilinen oli uskomattoman rankka päivä uskomattoman rankan viikon jälkeen, mutta olisi ollut sääli jättää se kokematta. Tapasin ihanan sydänvikaisen naisen ja hänen kaksi riiviökissaansa, sain uusia kontakteja, kuulin veret seisauttavan upeaa musiikkia ja vierailin paikassa, jossa joka katsomisella löytyi jotain uutta ja josta olisin halunnut mukaani joka ikisen huonekalun, taulun ja kattomaalauksen. Näin vanhoja ystäviä ja muutamia ihmisiä, joita ei olisi ollut niin väliksi nähdä. Huomasin, miten vilpittömän iloisia vanhat musiikkikaverit olivat nähdessään minut ja ilahduin, kun nainen, jonka tiedän vain nimeltä, tuli hyvästelemään ja kutsui ihanaksi laulajatytöksi.

Sitähän minä, ihana laulajatyttö.