Nyt on ensimmäinen päivä yli viikkoon, kun minulla on yli tunti aikaa
tehdä ihan mitä itse haluan. Yhtäkkiä en keksi mitään, mitä haluaisin
tehdä. Teeveen katselu ei houkuta, ei liioin pihatyöt. Nukkuminen jäi
pahasti tavoitteesta, kun uni ei riittänyt.
Vetelehtiminen on välillä ihan kivaa, varsinkin kun juuri nyt ei ole
ihan kauheasti "pitäis tehdä" -juttuja. No, siivousta ja pyykkäystä
tietysti, mutta minkään
yhdistyksen/ihmisryhmän/yrityksen/rahoituslaitoksen tulevaisuus ei ole
siitä kiinni. Vastuu on ärsyttävä asia. Toisaalta sitä on mielissään ja
imarreltu ja vaikka mitä, kun pyydetään johonkin suurempaan
luottamustehtävään. Toisaalta sitä tietää jo valmiiksi, miten paljon
kaikkien pikkuasioidenkin järjestyksessä pitäminen ahdistaa, kuluttaa
ja vie aikaa. Epäjärjestykselliselle ihmiselle tämä kaikki on silkkaa
piinaa, huolta ja murhetta. Keväällä tahtoisi jo päästää irti, ottaa
omaa aikaa ja rentoutua, mutta ei se käy ihan niin.
Silti, jos en olisi näissä jutuissa mukana, monet mahtavat ihmiset
ikään ja sukupuoleen katsomatta olisivat jääneet tapaamatta, monet
jutut kuulematta ja moni paikka käymättä. Eilinen oli uskomattoman
rankka päivä uskomattoman rankan viikon jälkeen, mutta olisi ollut
sääli jättää se kokematta. Tapasin ihanan sydänvikaisen naisen ja hänen
kaksi riiviökissaansa, sain uusia kontakteja, kuulin veret seisauttavan
upeaa musiikkia ja vierailin paikassa, jossa joka katsomisella löytyi
jotain uutta ja josta olisin halunnut mukaani joka ikisen huonekalun,
taulun ja kattomaalauksen. Näin vanhoja ystäviä ja muutamia ihmisiä,
joita ei olisi ollut niin väliksi nähdä. Huomasin, miten vilpittömän
iloisia vanhat musiikkikaverit olivat nähdessään minut ja ilahduin, kun
nainen, jonka tiedän vain nimeltä, tuli hyvästelemään ja kutsui
ihanaksi laulajatytöksi.
Sitähän minä, ihana laulajatyttö.
sunnuntai, 22. toukokuu 2005
Kommentit