Tänään ovat seinät kaatuilleet niskaan oikein rytinällä. Ok, päästin verensokerin liian alas kun en halunnut napostella ennen ruokaa ja siinä sitä oltiin, itsetuhoa hautomassa ja maailman julmuutta suremassa.

Välillä sitä joka tapauksessa tarvitsee ne heikkouden hetkensä. Nykyään varmaan monessa muussakin taloudessa nainen on perheen pää. Nainen on vastuussa siitä, että tarvittavat asiat tapahtuvat tarvittavaan aikaan. On ihan pikkuasiat kuten koiran kusetus, roskiksen tyhjentäminen, vauvan syöttäminen jne. Ja sitten nämä muut, kuten vakuutussopimukset, auton katsastus- ja huoltoajoista huolehtiminen, parturiin passitus ennen kuin mies ei mahdu ovesta sisään korkeussuunnassa. On neuvoloiden, lääkäreiden ynnä muiden tietäminen. Isoista vauvantarvikehankinnoista päättäminen ja päätösten kanssa eläminen. Tietoisuus mitä ruokaa kaapeissa on ja mitä ei. Tietoisuus, mitä pyykkiä voi pestä minkäkin kanssa ja mitä voi laittaa tiskikoneeseen ja mitä ei olisi voinut. Merkkipäivät, sovitut menot ja mittarilukemakaavakkeiden täyttämiset ja lähettämiset. Vaatteiden katsominen valmiiksi juhlia varten. Rakennusluvat ja grillin tyhjentäminen talveksi (siellä oli muuten eilen vielä kesäiset hiilet kun en synnytystuskissani tajunnut siivota).

Tämä kaikki tapahtuu enemmän tai vähemmän luontevasti ja huomaamattomasti päivittäin. Sitten välillä sitä tajuaa että minkä hiton takia minä olen vastuussa kaikesta ja mies vain siitä että löytää päivittäin töihin ja takaisin kotiin. Varmasti sitäkin väsyttävät kellon ympäri menevät työpäivät, mutta työpäivähän se on meikäläiselläkin, joka päivä ja koko päivän. Toivottavasti se tajuaa, että huomenna on naistenpäivä. Hierontalahjakortti tai kasvohoito tai vaikka tulppaanikimppu tulisi nyt kovasti tarpeeseen. Joku osoitus, että toinen edes hiukan arvostaa.