Joudun silloin tällöin sitkeistä yrityksistäni huolimatta kuuntelemaan erilaisten urheiluselostajien ääntä ja olen ihmetellyt, miten tiettyihin urheilulajeihin kerääntyy aina tietynääniset selostajat. Onko heillä työhaastattelussa erityisenä kriteerinä juuri oikealla tavalla ärsyttävä puhetapa?

Jääkiekkoselostajan pitää olla kovaääninen ja kiihtyvän innostuksen vallassa koko pelin ajan. Pieninkin tapahtuma kirvoittaa joko huudoksi yltyvän tunteen palon tai hupaisan pikku vitsin, jonka johdosta tahdot tappaa kuuluttajan/itsesi/ihmiskunnan.

Jalkapalloselostaja taas elää läpi ottelun samalla monotonisella äänellä, joka nousee 0,3 sävelaskelta, kun tulee maali, alaston presidentti juoksee nurmikentän yli tai joku pelaaja tapetaan keskelle pelikenttää.

Moottoriurheilussa on kaksi alalajia: F ykköset, jossa selostaja on suunnattoman kiihdyksissään läpi kisan ja suomi-pojan pahimmalle kilpailijalle sattunut rengasrikko aiheuttaa aitoa sympatiaa tihkuvan voiVOOIvooin. Tahaton komiikka tyyliin "olivier panis suumakkeri" saa katsojan viihtymään maksimissaan lähtöä seuraavat kymmenen minuuttia. Moottoriurheilun ajankohtaisohjelmissa taas selostaja on luotettava vanha setä, joka valaisee kisojen kulkua samalla äänensävyllä kuin lapselle iltasatua luettaessa.

Tennisselostajasta ei voi pahemmin sanoa mitään, koska tämäkään ei pahemmin sano mitään. Monimutkaiset lauserakenteet eivät ole hänen juttunsa. Miksi käyttää koko lausetta, kun saman asian saa ajettua yhdellä sanalla?