Joudun silloin tällöin sitkeistä yrityksistäni huolimatta kuuntelemaan
erilaisten urheiluselostajien ääntä ja olen ihmetellyt, miten
tiettyihin urheilulajeihin kerääntyy aina tietynääniset selostajat.
Onko heillä työhaastattelussa erityisenä kriteerinä juuri oikealla
tavalla ärsyttävä puhetapa?
Jääkiekkoselostajan pitää olla kovaääninen ja kiihtyvän innostuksen
vallassa koko pelin ajan. Pieninkin tapahtuma kirvoittaa joko huudoksi
yltyvän tunteen palon tai hupaisan pikku vitsin, jonka johdosta tahdot
tappaa kuuluttajan/itsesi/ihmiskunnan.
Jalkapalloselostaja
taas elää läpi ottelun samalla monotonisella äänellä, joka nousee 0,3
sävelaskelta, kun tulee maali, alaston presidentti juoksee nurmikentän
yli tai joku pelaaja tapetaan keskelle pelikenttää.
Moottoriurheilussa on kaksi alalajia: F ykköset, jossa selostaja on
suunnattoman kiihdyksissään läpi kisan ja suomi-pojan pahimmalle
kilpailijalle sattunut rengasrikko aiheuttaa aitoa sympatiaa tihkuvan
voiVOOIvooin. Tahaton komiikka tyyliin "olivier panis suumakkeri" saa
katsojan viihtymään maksimissaan lähtöä seuraavat kymmenen minuuttia.
Moottoriurheilun ajankohtaisohjelmissa taas selostaja on luotettava
vanha setä, joka valaisee kisojen kulkua samalla äänensävyllä kuin
lapselle iltasatua luettaessa.
Tennisselostajasta ei voi
pahemmin sanoa mitään, koska tämäkään ei pahemmin sano mitään.
Monimutkaiset lauserakenteet eivät ole hänen juttunsa. Miksi käyttää
koko lausetta, kun saman asian saa ajettua yhdellä sanalla?
maanantai, 2. toukokuu 2005
Kommentit