Katoavaista on maallinen kunnia. Viime viikolla minulla oli työpiste viimeisen päälle litteine näyttöineen ja puhelimineen ja ovenpielessä luki minun nimeni. Ihmiset soittivat kysyäkseen neuvoja ja olin tärkeä henkilö työsarallani.

Tänään lomitettavani tuli takaisin ja minulla on pieni tietokonenurkkaus jonkun toisen työhuoneessa. Omaa puhelinta ei ole, ei toimistolaskinta, ei laatikostoa, ei jalkatukea. Tuoli aiheuttaa pysyviä selkärangan epämuodostumia. Yhdessä viikonlopussa minusta tuli taas kesätyttö, joka pitää tunkea johonkin. Pelottavinta tässä on se, että tämä on edelleen paras työpaikka, mitä minulla on koskaan ollut. Työkavereiden kuumeiset yritykset pitää minut firmassa eivät kuitenkaan ole tuottaneet tulosta ja niinpä lähtö on lähellä. Tulen itkemään ämpärillisiä, kun se päivä koittaa. Hävettää jo valmiiksi.

Se mikä tässä on todella perseestä on se, että seuraavan paikan löytymiseen asti ainoa asia, josta minun kanssani kukaan keskustelee on: "no, ootko hakenut mihinkään? onko mitään kuulunut?" Ei, ajattelin istua sohvalla kuolemaani asti, sitä vartenhan tässä on istuttu koulussa 16 vuotta. Hyppy unelmaduunista työkkärin Infotilaisuuksia Luusereille -maailmaan on jotain niin kammottavaa, että mahassa vääntää jo etukäteen. Ei sitä halua edes ajatella.