Katoavaista on maallinen kunnia. Viime viikolla minulla oli työpiste
viimeisen päälle litteine näyttöineen ja puhelimineen ja ovenpielessä
luki minun nimeni. Ihmiset soittivat kysyäkseen neuvoja ja olin tärkeä
henkilö työsarallani.
Tänään lomitettavani tuli takaisin ja minulla on pieni
tietokonenurkkaus jonkun toisen työhuoneessa. Omaa puhelinta ei ole, ei
toimistolaskinta, ei laatikostoa, ei jalkatukea. Tuoli aiheuttaa
pysyviä selkärangan epämuodostumia. Yhdessä viikonlopussa minusta tuli
taas kesätyttö, joka pitää tunkea johonkin. Pelottavinta tässä on se,
että tämä on edelleen paras työpaikka, mitä minulla on koskaan ollut.
Työkavereiden kuumeiset yritykset pitää minut firmassa eivät kuitenkaan
ole tuottaneet tulosta ja niinpä lähtö on lähellä. Tulen itkemään
ämpärillisiä, kun se päivä koittaa. Hävettää jo valmiiksi.
Se mikä tässä on todella perseestä on se, että seuraavan paikan
löytymiseen asti ainoa asia, josta minun kanssani kukaan keskustelee
on: "no, ootko hakenut mihinkään? onko mitään kuulunut?" Ei, ajattelin
istua sohvalla kuolemaani asti, sitä vartenhan tässä on istuttu
koulussa 16 vuotta. Hyppy unelmaduunista työkkärin Infotilaisuuksia
Luusereille -maailmaan on jotain niin kammottavaa, että mahassa vääntää
jo etukäteen. Ei sitä halua edes ajatella.
maanantai, 12. syyskuu 2005
Kommentit