Nyt on keski-iän lähestyminen siinä vaiheessa, että lauantai-illan bileitä odottaa alistuneessa, väsyneessä mielentilassa tietäen, että nolaa itsensä taas täydellisesti illan karting-sessiossa ja on jatkopaikan rumin katiska. Kun kolmekymppisen naisen ystäväpiiri koostuu viisi vuotta nuoremmista duracell-pupuista, saa olla koko ajan puolustelemassa sitä, että sitä itse asiassa viihtyy ihan hyvin illat kotona eikä kaipaa elämäänsä hyvän kirjan loppuhuipennusta kummempaa jännitystä. Oma mies riittää vallan hyvin sosiaaliseksi kontaktiksi, kun on viettänyt meluisat ja juoruiluntäyteiset kahdeksan tuntia työpaikan naislauman kanssa.

Miksi ihminen ylipäänsä hankkii kalliin asunnon keskustasta ja sisustaa sen pelkästään uusilla huonekaluilla velaksi, jos ei loppujen lopuksi kuitenkaan pysty olemaan siellä?

Toinen ongelma rapistumisessa on väsymys ja unen tarve. Miten toiset selviävät päivästä toiseen kuuden tunnin yöunilla purjehtien työpaikalle aamuruskon kuulaana ja tehokkaana, kun minulle alle kahdeksan tuntia tarkoittaa automaattisesti sitä, että puhdistan naamani kynsilakanpoistoaineella ja muistan vaihtaa työkengät jalkaani vasta ruokatunnin jälkeen? Jos nukkumaan meno siirtyy kymmenellä minuutilla, lasken koko yön valveilla: "jos nyt nukahdan, saan nukkua seitsemän tuntia neljäkymmentäkaksi minuuttia". Ja aamulla mietin, muistinko laittaa  herätyskellon soimaan vai olenko jo nukkunut pommiin. Tunnin valvottuani katson kelloa ja se on 5.37. Sitten makaan puoli tuntia valveilla ja mietin, onko nyt vessahätä. Antaudun ja käyn vessassa. Palaan sänkyyn. Kello on 6.09. Makaan valveilla ja mietin, että kohta se kello soi.

Vai laitoinko sen soimaan?