Tänään havahduin kesän vääjäämättömään pakenemiseen, kun hypistelin sandaaliparia kenkäkaupassa ja kaverini tokaisi: "en mä enää jaksa katsoo noita sandaaleita, mä odotan jo syksyä". Herrajumala, kuka VOI odottaa syksyä? Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka tarrautuvat kesään kynsin hampain ja roikkuvat jään reunalla kynnet pintaa raapien. Elämä on elämää, kun voi pitää päivät ulko-ovea auki ja olla pihalla ilman metrin paksuisia toppauksia.

Toisaalta, talvella voi sulloa ylimääräiset lihansa moninkertaisiin neule-kauluspaitayhdistelmiin eikä tarvitse miettiä, miten piilottaa allinsa ja polvitaiveselluliittinsa. Säärikarvojakaan ei tarvitse ajaa tunnin välein. Mutta ei voi lukea hömppäkirjallisuutta aurinkotuolissa eikä siemailla saunasiideriä auringonlaskussa. Eikä voi ravintolaillan jälkeen kävellä tuntikaupalla tyhjässä kaupungissa paleltumatta puolikuoliaaksi.

Tiesittekö muuten, ettei ihminen voi olla puolikuolias? Anoppini oli lääkäriltä kuullut, että ihminen on joko kokonaan hengissä tai täysin vainaa. Se lääkäri ei ole kyllä nähnyt minua aamulla 6.30 ennen ensimmäistä kahvikupillista. Saattaisi kaverin mieli muuttua äkillisesti.