Huomenna se koittaa. Ensimmäinen arkipäivä työttömänä. Hyppy ravintoketjun alimmaksi lenkiksi tuntuu joka kerta vaikeammalta. Kaaoksesta ei-mihinkään. Jättimäisestä ystäväpiiristä työpäivien mittaiseen yksinäisyyteen. Vaikka lupaat mennä käymään ja pitää yhteyttä, tiedät olevasi jo huomenna vieras työpaikallasi.

Huomenna pitää mennä työvoimatoimistoon nöyristelemään, kuuntelemaan alkoholistiäitien tilitystä kaltoinkohdelluksi tulemisesta. Pitää mennä kiltisti infotilaisuuteen ja merkitä taulukkoon, missä on ollut päivittäin. Yksityiselämän kiire ei enää kelpaa syyksi mihinkään. Olet työtön, sinulla on aina aikaa. Yhtäkkiä oma sanasi ei enää käy totuudesta missään. Kaikesta pitää pyytää jonkun toisen allekirjoittama todistus. Sitten silmät räpsyen, nöyränä odotat, josko tämä jo riittäisi.

Puolituttujen Ootkohakenutmihinkään -kyselyt eivät riitä. Mukavana pikku bonuksena tulevat myös Nythänteilläonaikaatehdävauvoja -vihjailut. Vaikka nykyään ihmiset uskottelevat itselleen olevansa suvaitsevaisia ja pitävänsä luontevana vaikka minkälaisia elämäntapoja, kolmekymppinen lapseton ja/tai työtön nainen on vääryys, joka on välittömästi korjattava. Ja ainoa keino korjata se on kysellä näistä epäkohdista lakkaamatta, ettei tämä vain hetkeksikään pääse unohtamaan, mikä elämässä on päin helvettiä.