Minä olen sosiaaliriippuvainen ja elinehtoni on suuri joukko ihmisiä,
joita voi rehellisesti kutsua ystäviksi. Olen kuitenkin vuosien
kokemuksella huomannut, että välillä ystävänä oleminen on pirun
rasittavaa. Seuraavassa muutamia esimerkkejä.
Ei voi olettaa, että ihminen juoksee 24 tunnin välein suureen ääneen
ihastelemassa kaverinsa valmistuvaa remonttia ja kysymässä, että miten
monta tuntia vapaa-ajastani haluat minun tänään käyttävän sinun
asuntosi remontoimiseen/siivoamiseen sillä aikaa, kun sinä teet suuria
suunnitelmia salkkareiden katsomisen lomassa. Yleensä henkilön remontti
on suuri ja kiehtova asia asunnon omistajalle ja ystäväpiirille vähän
vähemmän kiehtovaa. Toki apua tarvitaan ja annetaan ja toki on kiva
nähdä, kun suunnitelmat muuttuvat lihaksi, mutta itse kunkin pitäisi
muistaa, että tämä kaikki on toisen omasta ajasta ja oman pään
hoitamisesta pois. (Sääliksi käy erästäkin tuntemaani nuorta miestä,
joka on viimeiset kaksi kuukautta raatanut kaiken vapaa-aikansa kälynsä
asunnossa ja saanut palkaksi vaisun "kai ton on kelvattava".)
Eikä voi olettaa, että ystävällä on aina aikaa, että tälle voi soittaa
arkipäivänä mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä ihan mistä syystä
tahansa. Jos toinen nukkuu kipeästi tarvittuja yöunia työn ynnä muiden
velvollisuuksien välissä, ei ole mukava herätä soittoihin: "mitä mä
tarjoon illanistujaisissa huomenna" tai "lähe nyt baariin". Tietysti
ihminen, jolla on aivot kuosissa, sammuttaa puhelimensa yöksi, mutta me
muut emme aina muista.
Kamalaa on myös huomata, että
ystäväpiirien yhdistäminen on usein mahdotonta. Sinulla voi olla kaksi
erittäin rakasta ystävää, jotka eivät voi sietää toisiaan tai voi olla,
että et itse kestä parhaan kaverisi muuta ystäväpiiriä hetkeäkään
vaipumatta brutaaleihin murhapäiväuniin. Tämä on kauheaa, koska ei
toinen ihminen voi päättää, kenen kanssa vietät aikaasi ja silti
haluaisit itsekin sanoa ystävällesi, että hei, mieti nyt vähän.
Kauheinta on, jos toinen on kaiken lisäksi oikeassa.
Parhaimmillaan ystävyys on, kun ei nähdä ihan joka päivä, vaikka
asuttaisiinkin lähekkäin. Silloin sitä ilahtuu aidosti toisen
näkemisestä ja tosiaan nauttii niistä kaikista jutuista, joita juuri
tämän ihmisen kanssa on tapana tehdä, oli se sitten ruoanlaittoa,
jumppaa, shoppailua, karaokea tai trumpetinsoittoa aamuneljältä. Tai
ihan vaan istumista pöydän ja kahviämpärin ääreen ja puhumista elämän
pienistä asioista.
lauantai, 4. kesäkuu 2005
Kommentit