Eka yö on nyt vietetty poissa pojan viereltä ja hyvin meni. Olin pikkujouluristeilemässä 60 työkaverin kanssa ja tajusin, miten paljon olen kaivannut aikuisten ihmisten kanssa juttelua ja huumoria. Keskustelua kun kotiympyröissä saa lähinnä miehen "urgh"-vastausten muodossa ja huumoria pikkukaveri repii pallosta, johon on ommeltu kasvot. Vietän suurimman osan vuorokaudesta hiljaa, mikä on täysin ylisosiaalisen ja pakkomielteisen esiintyjän mieleni vastaista. Se, mitä sieluni halajaa, on älyllinen kommunikointi muiden ihmisten kanssa.

Normaalit nettifoorumisuperäidit eivät ole tähän mennessä viettäneet vielä kahta tuntia kauempaa poissa pienokaisensa vierestä ja senkin ajan ajatelleet ja ikävöineet lastaan. Minä rakastan omaani varmasti ihan yhtä paljon, mutta minulla on elämä ja aion piru vie pitää siitä kiinni kynsin hampain. Olen käynyt laulamassa välillä yksin, välillä pojan kanssa ja shoppaillut entiseen tahtiin, tosin entistä pienemmillä käteisvaroilla, mitä on tolkuttoman hankala käsittää. Kavereiden kanssa tahdon puhua myös muusta kuin lapsista. Totta kai lapsi on minulle iso puheenaihe, koska se käsittää tällä hetkellä lähes koko elämän, mutta imen työpaikka- harrastusporukkajuoruja kuin sieni.

Vielä kahdet pikkujoulut jäljellä, hävettää lykätä muksua hoitoon tämän tästä. Mutta mentävä on.