Olen työpaikalla havainnut, miten eri tavalla ihmiset ottavat muiden ihmisten toiminnan ja pienet vastoinkäymiset. Meillä on työporukassa varsinaisia arkkityyppejä maailmojarakastavasta kaikkien ystävästä haistavittuihmiseen.

Minä pyrin itse pitämään kaikista tapaamistani ihmisistä ja suhtaudun pieniin vastoinkäymisiin lähinnä huumorilla tai oikeastaan edes rekisteröimättä niitä. Tai ainakin yritän. Työkaverilleni jokainen koirankorva paperiarkissa on katastrofi, mistä laukeaa tuntien pituinen hardcorevalitusjakso. Kaikki paitsi luottovalituskumppani ovat lurjuksia, laiskureita tai heikkolahjaisia. Jos työkaveri hehkuttaa lomansa alkua (niinkuin asiaan kuuluu, mitä iloa lomasta on jos ei saa piinata sillä kavereita?), se on henkistä väkivaltaa ja toisen loukkaamista tahallaan. Jos työajalla joku juoruaa omia juttujaan, hän hukkuu välittömästi työvuoren alle, kun muut eivät tee mitään. Kaikki pienetkin asiat ovat kriisejä, jotka pitää heti ottaa käsittelyyn koko yrityksen laajuisesti.

Mietin tässä, että minun työhistoriallani ei voi olla kuin ikionnellinen ja huokailla ihastuksesta nykyisessä työpaikassani. On oma tuoli, joka on valmistettu kauan 70-luvun päättymisen jälkeen. On oma puhelin ja tietokone ja verkkoyhteys, joka asianmukaisesti katkeaa silloin tällöin, että on jotain päiviteltävää. Toimivaa reijittäjää tai nitojanniittejä ei tarvitse anoa kuukausitolkulla polvillaan, kunnes kyllästyy ja tuo oman kotoa. Pomo ei tule kainalohikiläikillä varustettuna hakkaamaan paperia, että "mikä tämä luku on. eiku mikä se on!". Ei tarvitse mielistellä toimitusjohtajaa, joka arvostaa koiraansa enemmän kuin työntekijöitänsä. On ruokaliput, henkilökuntatapahtumia, virkistystoimintaa, liukuva työaika ja työntekijää kunnioittava yritys. Minulle sama asia kuin taivas maan päällä, vaikka välillä tietysti ottaa jokin asia päähän. Mutta en suostu valittamaan. Huonomminkin, paljon huonommin voisi olla.