Olen työpaikalla havainnut, miten eri tavalla ihmiset ottavat muiden
ihmisten toiminnan ja pienet vastoinkäymiset. Meillä on työporukassa
varsinaisia arkkityyppejä maailmojarakastavasta kaikkien ystävästä
haistavittuihmiseen.
Minä pyrin itse pitämään kaikista tapaamistani ihmisistä ja suhtaudun
pieniin vastoinkäymisiin lähinnä huumorilla tai oikeastaan edes
rekisteröimättä niitä. Tai ainakin yritän. Työkaverilleni jokainen
koirankorva paperiarkissa on katastrofi, mistä laukeaa tuntien pituinen
hardcorevalitusjakso. Kaikki paitsi luottovalituskumppani ovat
lurjuksia, laiskureita tai heikkolahjaisia. Jos työkaveri hehkuttaa
lomansa alkua (niinkuin asiaan kuuluu, mitä iloa lomasta on jos ei saa
piinata sillä kavereita?), se on henkistä väkivaltaa ja toisen
loukkaamista tahallaan. Jos työajalla joku juoruaa omia juttujaan, hän
hukkuu välittömästi työvuoren alle, kun muut eivät tee mitään. Kaikki
pienetkin asiat ovat kriisejä, jotka pitää heti ottaa käsittelyyn koko
yrityksen laajuisesti.
Mietin tässä, että minun
työhistoriallani ei voi olla kuin ikionnellinen ja huokailla
ihastuksesta nykyisessä työpaikassani. On oma tuoli, joka on
valmistettu kauan 70-luvun päättymisen jälkeen. On oma puhelin ja
tietokone ja verkkoyhteys, joka asianmukaisesti katkeaa silloin
tällöin, että on jotain päiviteltävää. Toimivaa reijittäjää tai
nitojanniittejä ei tarvitse anoa kuukausitolkulla polvillaan, kunnes
kyllästyy ja tuo oman kotoa. Pomo ei tule kainalohikiläikillä
varustettuna hakkaamaan paperia, että "mikä tämä luku on. eiku mikä se
on!". Ei tarvitse mielistellä toimitusjohtajaa, joka arvostaa koiraansa
enemmän kuin työntekijöitänsä. On ruokaliput, henkilökuntatapahtumia,
virkistystoimintaa, liukuva työaika ja työntekijää kunnioittava yritys.
Minulle sama asia kuin taivas maan päällä, vaikka välillä tietysti
ottaa jokin asia päähän. Mutta en suostu valittamaan. Huonomminkin,
paljon huonommin voisi olla.
keskiviikko, 16. maaliskuu 2005
Kommentit